Olen joskus ollut kovakin fani. Nuoruuden idoleistani tähän päivään asti on säilynyt Dingo. Nuorempana fanitus oli jännää, ja aivan superjännää oli saada tavata idolinsa. Vuosien varrella olen tavannut Neumannin ja muutkin idolini niin monesti, että siitä on mennyt hohto pois. Pari vuotta sitten törmäsin eteläafrikkalaisessa ostoskeskuksessa Nicholas Cageen ja kohautin vain olkiani; "Ihminen sekin vain on."
Luulin jo päässeeni kaikesta fanituksesta eroon, kunnes toissaviikolla tapasin työn merkeissä erään lapsuuden sankarini. Matti Ranin tuli vaimonsa kanssa risteilylle. Olen katsonut Komisario Palmuja lapsesta saakka, ja osaan vieläkin kaikki repliikit ulkoa. Nyt herra Raninin tavatessani se vanha sisäinen fani nosti päätään, ja huomasin taas ajattelevani tuttuja asioita. "Ihanaa se puhui mulle, ehkä se haluaakin tutustua juuri minuun..." Soitin jopa äidille ja kehuin tavanneeni Raninin. Illalla kotiin päästyäni laitoin Kaasua, Komisario Palmun pyörimään ja huokailin.
Ehkä kaikki kaunis ei olekaan vielä kadotettua.
1 comment:
Tiedän niin hyvin tuon tunteen! Sitä luulee olevansa jo paatunut ja kypsä aikuinen, mutta tuollaisessa tilanteessa huomaakin olevansa se pikkutyttö, joka haaveilee idoleistaan. :)
Post a Comment